1. Trollpacka var jag frestad att skriva först. Bara i stark känsla att vi har att göra med en som förvänder synen på folk. En sån som brändes förr bara för att hon var annorlunda. Som hon brinner och …
Ibland stöter man på en bild som genast – alldeles omedelbart – väcker starka känslor inom en. För en tid sedan fick jag se en märklig målning som hade en sådan kraft …
Portrait of an artist
The dark blue skies and huge seas try to penetrate the clefts and push right through to the heart of the rock. The cracks that widen to become clefts give the impression of being roots, arteries and nerves in the rock’s awakening curiosity about its place in the infiniteness. Man is here just temporarily and does not have the rock’s strength and reserves of comprehensive peace and harmony. For the clairvoyant though, man sometimes rises up as the water spirit’s mist from a gorge, sometimes represented by both man and woman in a peculiar dance ritual in a moonlit night, sometimes as refugees on their journey from a fixed point – or perhaps from the irreversibly lost – sometimes just as the tramp’s and the aristocrat’s staring faces in the rock fissures . Or as a mother and child. The child alone in life’s hardness. Or a bull in the rock, a fledgling, a dog – and the human elements, because they are the imagination’s expressions in the seemingly impenetrable, solidified material. Hildur Stenbäck makes the rock open up and speak. Rock formations become friends in the low-key exchanges they have with us as a result of Hildur Stenbäck’s interpretation, provoking a discussion about the foundations in us, swept clean by the simple power of wind and salt water, and the groping of the cracks to find a new world.
Valdemar Nyman – from the exhibition catalogue for the PRIMEVAL ROCK (URBERG) exhibition at the Åland Art Museum 1974
Hildur was a 20th century woman with artistic dreams, and she achieved those dreams. In the male-dominated field of visual art, she learned to draw, sketch, paint and sculpt as a result of her purposefulness nature, which is typical of her home region of Ostrobothnia in Finland. She was eventually able to make a living from her art, even if she initially needed a side-job mending nylon stockings to pay for her materials. Hers became a lifelong journey of learning based on her thirst for discovery, which was a very contagious quality. She was the first woman to receive the Åland Island’s art scholarship and was also the first artist active in Åland to receive the state artist’s pension. Her art speaks for itself. Neither books nor art experts are needed to describe it, or to describe her as an artist. But she had a very interesting life. The nature around her gave rise to unique paintings which in turn have become special stories for their beholders. It is this aspect, like rings on the water around a reef, that we wish to portray here.
I was born shortly after the exhibition was held in the Åland Art Museum in November 1974. I was the ninth of Hildur’s eleven grandchildren, and more than 40 years later I still marvel at the layers, depth and humour, as well as the senses of present and future, in her oeuvre. Valdemar Nyman’s text about Hildur’s primeval rock, a theme that became something of a hallmark of hers, seems in some magical way to be about a world and a time that are similar to our present age; people displaced and fleeing while humanity is being both strengthened and impoverished, upper-class abundance, changing images of gender roles, and a child thrown into the jumble created by the information society. And while primeval rock is being blasted away to make room for people to create new structures, we actually need it to remain intact more than ever before. This is why a grandmother’s thoughts are important. And this is why Hildur Stenbäck’s creations will always provoke interest.
Ulrika Lind
Taiteilijan muotokuva
Synkänsiniset taivaat ja merimassat ovat tunkeutumassa rotkoihin ja räjäyttävät itsensä kallion sydämeen. Halkeamat, jotka laajentuvat rotkoiksi luovat vaikutelman juurista, verisuonista, hermoista kallion herätessä ihmettelemään omaa paikkaansa äärettömyydessä. Ihminen on täällä tilapäisesti. Hänellä ei ole kallion voimaa eikä hillittyä rauhaa varastoituna. Selvänäkijälle hän joskus kuitenkin kohoaa esiin kuin Koskenjumalan usva rotkosta, joskus hän on mies ja nainen oudossa tanssikohtauksessa kuutamoyössä, joskus pakolaisia matkalla kiinteästä – tai ehkä peruuttamattomasti hajonneesta – muodosta, joskus vain kulkurin tai aristokraatin tuijottavat kasvot kallion murtumapinnoissa. Tai äiti ja lapsi. Yksinäinen lapsi elämän kovalla maaperällä. Tai sonni vuorilla, linnunpoikanen, koira – myös inhimillisinä, siksi että ne ovat mielikuvituksen runoilemia näennäisesti läpitunkemattomassa, jäykistyneessä materiaalissa. Hildur Stenbäck saa kallion avautumaan ja puhumaan. Kallio-muodostelmista tulee ystäviä siinä hiljaisessa keskustelussa, jota ne käyvät meidän kanssamme Hildur Stenbäckin välityksellä; keskustelua tuulen ja suolaisen veden yksinkertaisten voimien puhtaaksi huuhtomasta meissä olevasta perustasta ja halkeamien uuden maailman hapuilemisesta.
Valdemar Nyman Ahvenanmaan taidemuseon (Ålands konstmuseum) järjestämän Alkukallio (Urberg)- näyttelyn luettelosta 1974
Hildur oli 1900-luvun nainen, jolla oli taiteilijaunelmia ja hän toteutti ne. Pohjanmaalaisella määrätietoisuudella miesten dominoimalla kuvataidekentällä hän oppi piirtämään, luonnostelemaan, maalaamaan, luomaan veistoksia pystyäkseen sitten elämään taiteestaan, vaikkakin ylimääräinen tulolähde sukkien silmukoinnista oli välttämätön, jotta hän aluksi voisi kustantaa materiaalinsa. Taiteilijan työstä tuli elinikäinen oppiminen tarttuvan keksimisilon ansiosta. Hän oli ensimmäinen nainen, joka on saanut Ahvenanmaan maakunnan taiteilija-apurahan. Hän on myös ensimmäinen Ahvenanmaalla toimiva taiteilija, joka on vastaanottanut valtion taiteilijaeläkkeen. Hänen taiteensa puhuu puolestaan. Ei tarvita kirjoja eikä asiantuntijoita kuvailemaan sitä, ei myöskään häntä taiteilijana. Mutta hänellä oli kiinnostava elämä. Luonnosta syntyi ainutlaatuisia maalauksia, joista vuorostaan on muodostunut omalaatuisia kertomuksia katselijan silmissä. Tämän haluamme kuvailla niin kuin veden pyörteitä karikon ympärillä.
Pian Ahvenanmaan taidemuseossa (Ålands konstmuseum) marraskuussa 1974 järjestetyn näyttelyn jälkeen minä synnyin. Olin järjestyksessä yhdeksäs Hildurin yhdestätoista lapsenlapsesta ja nyt yli 40 vuotta myöhemmin minua edelleen ihmetyttää hänen taiteilijantyönsä kerrostumat, syvyys, huumori, oma aikansa ja tulevaisuus. Valdemar Nymanin teksti Hildurin alkukalliosta, aihepiiri, josta oli tuleva hänen tavaramerkkinsä, tuntuu maagisella tavalla kertovan maailmasta ja ajasta, joka muistuttaa omaa aikaamme ja omaa maailmaamme; paossa olevia ihmisiä samalla kun inhimillisyys sekä vahvistuu että köyhtyy, yläluokan yltäkylläisyys, sukupuolten ja sukupuoliroolien muuttuvat kuvat, ja lapsi, joka joutuu tietoyhteiskunnan kaaokseen. Ja samalla kun alkukallio räjäytetään, jotta jäisi enemmän tilaa ihmisten uudisrakennuksille, haluamme enemmän kuin milloinkaan sen pysyvän koskemattomana. Siksi isoäidin ajatukset ovat tärkeitä. Siksi Hildur Stenbäckin teokset tulevat aina olemaan ajankohtaisia.
Ulrika Lind
